Eli siis lauantai -ilta.. Mietiskelen, et lähtisinkö käymään kaupungilla.. Varmaankin pakko mennä, mut en jaksais pukeutuu toppaan ja näyttää läskiltä.. Mikä onkin mielenkiintoista..

Päässä on koko ajan semmonen pieni aatos, et olisin jotenkin läski, vaikkei se millään tasolla pidä paikkaansa. Ehkä roikun jostain, mut mikään läski mä en ole!! Ja ylipäätään ylilaihat ihmiset on mun mielestä jotenkin järkynnäkösii; ja silti musta olis ees kerran mageeta näyttää siltä. Laihalta ja siltä, et pystyn hallitsemaan syömisiäni..

Parin päivän aikana oon käynyt tutkailemassa kaiken maailman pro-anasivustoja, mut ne on lähinnä aiheuttaneet mussa ahdistusta.. Ei kai elämän tarkotus oo kuolla? Ainakaan nälkään.. Tai siis en tiiä.. Tunteet on hieman sekavat.. Jotenkin laihuus on tosi viehättävää, mut kuitenkin sairasta. Siis semmonen ylilaihuus. Jotkut saa thinspiraatiota kuvista, joissa ihmisillä näkyy luut.. Ryhdyin pohtimaan, et oliskohan mussa thinspiraatiota.. Vaikka mä olin lihava (siis oikeesti olin - kaikkien mittareiden mukaan), niin mun luut näky silti.. Se luiden näkyminen on varmaan pitkälti rakenteellinen juttu. Vaikka oli elopainoo semmonen ainakin 10kg liikaa, niin solisluut paisto ja kylkiluutkin oli laskettavissa.. Nyt on vaan mielessä, et pitää saada ne enemään näkyviin kuin sillon.. Oonhan mä sentään laihtunu siitä!

Huolettaa oma mielenterveys.. Ikään on kuitenkin sen verran, ettei enään lähde mukaan kaikkiin villityksiin vaan osaa ajatella jos itsekin tiettyjä asioita, mut silti.. Tosin vaikka sais ittessään muutettua vaikka mitä ulkoisesti, ei se takaa sisäistä onnea.. Semmonen ajatus mulla on.. Voin olla kuinka laiha tahansa (tai pumpattu silikonilla tai botoxilla tms..), mut jos tuntuu edelleen epävarmalta ittensä kanssa, niin ei ehkä kannata kiinnittää huomiota niihin ulkoisiin seikkoihin vaan niihin, mitä on sisällä.. Ensin ihmiset näkee sun ulkokuoren, mut jos joku susta välittää, niin sitä kiinnostaa se sisin.. Järkeä päähän, järkeä päähän!!

Kaiken lisäks kuulin tänään, et mun äitee on burn outin takia saigonilla.. Oon sanonu sille monta kertaa, ettei se oo korvaamaton ja ettei sen tartte painaa peräsuoli pitkällä duunii, mut ei se tajuu.. Ottaa päähän sen puolesta.. Toivon ,et se tajuu tän pakotetun sairiksen aikana, et sen täytyy hieman löysätä. Ihan vaan sen puolesta. Ja siks, et mä oon valmis myöntämään, ettei mun äiti kestä kaikkea.. Sehän on kuitenkin mun äiti ja sen täytyy kestää.. Taas yks mielenvääristymä.. Mut niin se vaan on! Vaikken oo enää hetkeen asunu kotona (äidin lihapatojen äärellä), niin silti äiti on henkilö, johon voi luottaa ja keneltä tietää saavansa tukea, kun elämä potkii päähän. Vaikkei ihan kaikkea viitsi kertoakaan.

Nillinnillin.. Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin..